Ajatuksia työstä, kun työ oli vielä ATK:ta



Useimpina viikkoina vuodesta olen tapaamisissa, puheluissa, Skypessä, Facebook Messengerissä tai muussa viestintävälineessä pohtimassa ratkaisuja, asioiden korjaamista ja eteenpäin viemistä. Kuten useimmilla pitkän linjan ammattilaisella, on omalla työuralla tullut tehtyä kaikenlaista – myös ennen sosialistista mediaa. En halua puuduttaa palaverien muita osallistujia ekstensiivisellä kokemukseni kertaamisella ja joskus nostankin esiin vain sen, että aloitin IT-hommat silloin, kun työtä kutsuttiin ATK:ksi. Silloin, kun osaamisen pystyi kertomaan yhdellä lauseella tyhjentävästi.

Olen viime aikoina pohtinut historiaa ja niitä projekteja, työpaikkoja ja vastuutehtäviä joissa olen kuluneen neljännesvuosisadan aikana saanut mahdollisuuden olla mukana. Työkaverini piikittelevät minua siitä, että koen neljänkympin kriisiä – mikä ehkä pitää sisällään myös pienen totuuden kernelin. Koen aidosti iloa siitä, että olen saanut mahdollisuuden aloittaa teknisen osaamisen kartuttamisen jo VIC-20-kotitietokoneella (c. 1982). Kun on joutunut elämään 20 kilotavun muistirajoituksella voi todella arvostaa työasemaa, joka buutin jälkeen ilmoittaa, että vielä olisi 62 gigatavua keskusmuistia vapaana ja tarjolla.

Tämän reflektoinnin myötä olen myös huomannut miten konkreettisia ja kriittisiä perustaitoja vanha ATK-maailma pakotti oppimaan. Tiedon etsiminen kirjoista, lehdistä ja myöhemmin hakukoneiden kuten AltaVistan kautta toi mukanaan jatkuvan nälän uuden oppimiselle. Kun tietoa ei ollut yltäkylläisesti tarjolla, piti jokaiseen tiedon hippuun tarttua kuin ilmaisämpäriin sekatavarakaupan avajaisissa.

Näiden perustaitojen varassa olen itse kiivennyt yhä vaikeampia ja monimutkaisempia projekteja ja vastuita kohti. Samalla itselleni on – ehkä aivan vasta viime vuosina – kristallisoitunut mistä automaattisessa tietojenkäsittelyssä lopulta on kyse. Koitan seuraavaan summata oman sisäisen käskyluetteloni siinä toivossa, että joku tätä lukiessaan saisi vinkkejä omaan työhönsä.

ATK ja IT kulminoituvat kahteen sanaan

Ja ne sanat eivät ole “se riippuu.” Unohdetaan se, ja sovitaan ettei tätä aikoinaan keskeneräisissä tuotteissa tekosyyksi esitettyä it dipendsiä käytetä. Oikeat sanat ovat jatkuva oppiminen. Tähän kiteytyy kaikkein tärkein teknisissä rooleissa tarvittava skillsi – IT-ammattilaisen markkina-arvo mitataan lopulta vain oppimisen nopeudella ja kyvystä sisäistää olennainen tieto kohinasta.

Perustelen tätä väittämääni kahdella esimerkillä.

Ensimmäisenä yksinkertainen tiedon haku Binglellä: silmän harjaannuttaminen hakutulosten selaamiseen siten, että pystyy hylkäämään turhat ja poimimaan helmet, tai ainakin kiiltävät osumat. Samalla hakutulosten perusteella mieleen rakentuvan kartan ja käsityskyvyn ylläpito aiheesta. Kun tietoa löytyy yli äyräiden on tärkeää hahmottaa puolesta tavusta tai kaarisulusta mistä on kyse. Kymmenien sivujen selaaminen ei ota kymmeniä minuutteja, vaan muutaman tehokkaan minuutin ja melko tylyn sisältöjen hylkäämisen. Hyvin nopeasti, kun etsit täsmätietoa huomaat pyöriväsi samojen sivujen välillä kuin turisti Stockan ovissa – jep, nyt ollaan asian ytimessä.

Toiseksi, tiedä milloin pitää puskea kovaa ja syvälle, ja milloin asiaan ei kannata tuhrata yli viittä minuuttia ratkaisun toteuttamiseksi. “Better done than perfect” on mielestäni äärimmäisen hyvä ohjenuora silloin, kun tehdään aikakriittisiä ratkaisuja – ja usein aika hintelällä budjetilla. Tähän ei nyt kannata lukea Donald Trump-henkistä ehdottomuutta vaan hyväksyä, että usein valmis on riittävän hyvä.

Siedä epävarmuutta

Tämä on itselleni ollut todellinen mielen Aikidon haaste: yhtäältä täysin luonnollinen tapa toteuttaa itseäni ammatissani ja samalla niin äärimmäisen raastava malli henkisesti.

Olen joskus vuosia sitten luennoinut alan tapahtumassa syväsukelluksen hyödyllisyydestä. Tarkoitan tällä tapaa keskittyä yhteen rajattuun alueeseen ja ratkaisun löytämistä rajatussa ajassa. Minulla tämä kulminoituu vahvasti teknisesti vaativaan kurssiin, seminaariesitykseen tai asiakkaalle sopivan ratkaisun löytymiseen. Käytettävissä oelva aika rajautuu täysin normaalisti ruuhkavuosien mallilla: toimivaa ja valmista pitäisi olla klo 9 seuraavana aamuna, ja lapset nukahtivat kahdeksalta. Ja hommiin.

Epävarmuus laajassa teknisessä haasteessa kalvaa sisintä kuin nuoruuden jumalanpalveluksiin pakottaminen peruskoulussa. Käytän usein reilut kaksi tuntia asioiden hahmottamiseen. Avaan kaikki maailman sivut, white paperit, webcastit ja muistiinpanot selain-tabeihin ja ripottelen asiat pitkin näyttöjä. Jos tila meinaa loppua otan avuksi virtuaalidesktopit. Ryhdyn metodologisesti perkaamaan läpi aihealuetta oppiakseni lisää – onko oma näkemykseni edes etäisesti samasta galaksista, vai olenko yhä kultakalan ymmärryksen asteella? Hämmentävää kyllä, joka ikinen kerta asia alkaa hahmottua jo viidentoista minuutin jälkeen siitä, kun on virittänyt oman vastaanottimensa receive-tilaan. Eikä haittaa, jos jalassa on ne parhaat oppimiseen soveltuvat comfy pantsit.

Turhauttavinta epävarmuudessa on Scott Hanselmanin “I’m a phony”-malli. Hitto vie, minulla on niin-ja-niin monta vuotta kokemusta, kyllähän minun tämä pitäisi jo osata. Opinko tätä tarpeeksi nopeasti? Luenko oikeista asioista? Miksei tämä toimi, kun tämä näyttää ihan toimivalta funktiolta? Nämä ajatukset hiipivät pintaan samalla tavalla kuin sunnuntain pitkän juoksulenkin puolivälissä ajatukset omasta jaksamisesta. Pienen henkisen kädenväännön ja pystypainin jälkeen nämä on yleensä melko helppo taklata, ja oppiminen terävöityy.

Parin tunnin kuluttua on hyvä ottaa askel taaksepäin ja katsoa suoritusta. Aloitin tyhjästä, ja nyt mielessä on jo kymmenen ideaa ratkaisun rakentamiseen. Ehkä myös hahmoteltuna pieni prototyyppi siinä sivussa. Huikeaa! Opin vielä tämänkin.

Kuten edellä kirjoitin, IT on jatkuvaa oppimista – ja samalla epävarmuuden sietämistä siitä oppiiko tarpeeksi nopeasti ja oikeita asioita.

Rakenna itse

Paras vaihe on seuraavaksi – uuden rakentaminen! Koodaajat rakastavat koodaamista, arkkitehdit rakastavat asioiden rakentamista, it-ammattilaiset rakastavat järjestelmien kehittymistä. Parasta on rakentaa itse, varsinkin jos tavoitteena on saada jotain katselukelpoista ja päivänvaloa kestävää esimerkiksi aamuysin palaveriin tai seminaariesitykseen.

Tarvitseeko itse rakennetun olla täydellistä? Ei. Toki mukaan on asiallista laittaa virheenkäsittelyä, logitusta ja end-to-end-hahmotelma mietittynä siitä miten homma rakentuu ja lopulta tulisi toimimaan.

Olen haastanut itseäni useamman kerran viime kuukausien aikana, kun uusia palveluita ja teknologioita on julkaistu. Olen järkeillyt asiaa siten, että varsinaisesti kyseessä ei ehkä ole ykkösosaamisalueeni eikä kukaan tätä minulta toivo, mutta tästä voisi olla hyvä tietää enemmän kuin nimi ja hinta. Koitan pohtia ratkaisuihin jotain tosielämän käyttökohteita – ja ehkä näistä pienistä protoista kasvaa joskus jotain konkreettisempaa. Ratkaisun ei tarvitse olla maailman paras tai edes kiiltävin mutta oppiminen tapahtuukin rakennusvaiheessa.

Näitä itse rakennettuja isompia ja pienempiä käikäleitä jätän itselleni demo-tenanttiin hautumaan tulevia tarpeita varten. Erilaisissa workshopeissa on helppo vetäistä toimiva demo esiin, ja samalla purkaa se esittelyvaiheessa takaisin palasiksi – “näin tämä rakentuu” on aika helppoa, kun olet uhrannut muutaman tunnin asian oppimiseen. Samalla tieto jäsentyy paremmin ja muuttuu näkemykseksi.

Mene kasvamaan

Kaikki maailman opiskelu, protoilua ja tunkkaaminen on kuitenkin turhaa jos ei ole valmis kasvamaan. Kasvu tapahtuu vain ja ainoastaan epämukavuusalueella. Kauhean pitkälle ei tarvitse harhailla omasta happy placesta, kun ollaan jo sopivasti pienen tuskaisuuden alueella. Siitä vielä pari askelta, ja ollaan jo tukevasti tilassa jossa oppiminen on selviytymiskeino – learn or leave.

Jos joku lukijoista on joskus pelannut 90-luvulla Dune II-peliä, muistuu varmasti mieleen malli miten tässä 2D:nä kuvatussa vuoropohjaisessa strategiapelissä edettiin. Lähettäessäsi etujoukot kohti (oletettua) vihollisen tukikohtaa, musta kartta aukesi hieman kuljetun polun mukaan. Aina kun kohteesta löytyi jotain suurempaa tai omaa tukikohtaa laajensi rakentamalla, aukesi kartta laajemmin. Tunnin pelaamisen jälkeen kartalta ei mustia kohtia löytynyt. Peli muuten löytyy Internet Archivesta online-versiona.

Samalla tavoin oppiminen epämukavuusalueella vie omaa näkemystä eteenpäin – ja utuinen kartta mielessä aihealueesta kirkastuu kuin huomaamatta.

Mitä sitten?

Aivan kuten PowerShellin –whatif parametri, joku lukija voi nyt miettiä mitä tällä kaikella on väliä? Ei välttämättä mitään – jatka samaan malliin kuin tähänkin asti, jos se toimii.

Mutta jos sait tästä edes puolikkaan ajatuksen verran itsellesi pohdittavaa, hienoa! Koitan itse suhtautua samalla tavoin nykyään podcasteihin ja luentoihin joita kuuntelen. Jos tästä tunnin luennosta saan edes yhden hyvän ajatuksen, oli tunti hyvin käytetty. Enkä tarkoita nyt sitä, että osaisin jo kaikesta kaiken, vaan sitä, että lopulta moni asia IT-alalla perustuu asioihin joita ATK-alalla on tehty jo vuosikausia. Kun palataan aina takaisin perusasioihin huomaa hakevansa mahdollisuutta oppia uutta tavalla tai toisella.

Siihen yksi keino on pohtia omia tapoja oppia ja kehittyä, ja vastaavasti haastaa omia oppimismallejaan jollain uudella.

Tsemppiä oppimiseen!



Microsoft-arkkitehti, erityisosaamisena SharePoint, Office 365 ja Microsoft Azure. Microsoft MVP & Microsoft Regional Director & Microsoft Certified Master (MCM). Sähköposti: jussi.roine@sulava.com, Twitter: @jussiroine